Kuuntelen levyjä aamulla.
Retkotan nojatuolissa.
Kuppi kylmää kahvia ja
kaksi tupakkaa.

Mietin vaihtoehtoja.
Vaihtoehtoja.
Mietin vaihtoehtoja.
Ilman ehtoja.

Täytän mahani kaljalla.
Hiljaisuuden punkilla.
Elän täysin paikoillani ja
nukun huonosti.

Näen vaihtoehtoja.
Vaihtoehtoja.
Huonoja vaihtoehtoja.
Vain ehtoja.

Katselen teeveestä Niinistön Saulia.
Tykkää lukea Austerin Paulia.
Sohva on rikki ja ikkuna auki.
Konttaan eteiseen.

Joku on vessassa. Kuorsaa kovin.
Hengähdän hetken ja kuuntelen tovin.
Könyän pystyyn huohottaen.
Ovi on rappuun auki.

Uusi vuosi. Ei taas.
Uusi vuosi. Taas.

Kaiteen muovi on kiiltävän musta.
Hissin edessä oksennusta.
Kylmät portaat painostavat.
Jatkan kuitenkin.

Uusi vuosi. Ei taas.
Uusi vuosi. Taas.

Kompuroi pihalle haudasta tullut.
Eivät huutele lähiön hullut.
Mitään ei kuulu. Sitten metsän
reunassa räjähtää.

Uusi vuosi. Ei taas.
Uusi vuosi. Taas.

Päiväkodin takana on pieni metsäbaari.
Sen arpiset, väsyneet sankarit katsovat
totisina toisiaan.
Kellanruskea kevät. Kuivuvat suut.
Kukaan ei puhu, mutta pullo kiertää.

Päiväkodin pihalla on kaksitoista lasta.
He juoksevat huutaen. Potkivat väsymättä
pihamaan hiekkaa.
Kaikkeen väsynyt täti. Nauravat muut,
yksi on hiljaa, tuijottaa

metsään hajonneita miehiä,
miettii, missä ovat miesten
leikkiautot, leikkimökit
ja leikkikoti ja
kuka heidät tulee
töiden jälkeen hakemaan.

Ei lapsi tiedä
– sitä he miettivät myös,
metsäbaarin miehet.

Harmaat, hajonneet miehet
miettivät, missä ovat
leikkiautot, leikkimökit
ja leikkikoti ja
kuka heidät tulee
töiden jälkeen hakemaan.